noin 1000 sanaa

Katso minua silmiin

Antti Kokkonen

Joten sinä päivänä minä päätin sitten kuolla. Hain liiteristä köyden. Sidoin siihen silmukan ja kiinnitin sen kattoparruun. Siirsin tuolin paikoilleen. Riisuin kengät ja asetin ne tuolin viereen. Niin kuin elokuvissa. Nousin tuolille. Laitoin silmukan kaulani ympärille. Kiristin solmun. Hyppäsin.

Sattui aika perkeleesti. Valtava paine kohdistui kaulaan. Pyristelin. Haukoin henkeä. En saanut happea. Keuhkoihin sattui. Se oli kauheaa, mutta lopulta alkoi helpottamaan. Hyvänolon tunne valtasi kehon hiljalleen. Korvissa suhisi. Katse hämärtyi. Olin valmis vastaanottamaan ikuisen pimeyden, tyhjyyden, “ei minkään”.

Voit siis kuvitella, kuinka yllättynyt olin, kun sitä tyhjyyttä ei tullutkaan. Minä kuolin kyllä. Siitä olen varma. En liikkunut. En tuntenut hengitystäni. Mutta tietoisuuteni ei kadonnut minnekään. Näin edelleen silmieni läpi jalkojeni keinuvan edestakaisin. Kuulin yhä, kuinka köysi hankasi puuhun ylläni. Tunsin vaatteet ylläni ja köyden kaulallani.

Olin kauhuissani. Tarkoituksenani oli vain saada kaikki loppumaan, mutta nyt olin tilanteessa, jossa en pelkästään ollut vielä elossa, mutta elämä oli vielä hirveämpää. Miten näin oli voinut käydä? Missä tämä oli muka opetettu? En pystynyt liikuttamaan sormeakaan. En pystynyt puhumaan saati huutamaan apua. En saanut edes puhallettua ilmaa suustani. Tiedäthän sen tunteen, ahdistuksen, kun olet tilanteessa, josta pitäisi vain päästä pois. Se tunne valtasi minut, mutta en pystynyt tekemään mitään. En yhtään mitään.

En mielelläni edes puhu siitä. Se oli pahinta, mitä minulle oli koskaan tapahtunut. En tiedä, kuinka kauan meni, ennen kuin tokenin paniikista. Oliko se tunteja vai vain kymmeniä sekunteja? Jossain kohtaa aloin kuitenkin rauhoittumaan ja keskittymään siihen, mitä oli jäljellä siinä surullisessa tilanteessa.

Pystyin näkemään ruumiini hartioista alaspäin ja lattian jalkojeni alapuolella. Keinuminen oli jo tässä kohtaa loppunut. En siis kuullut enää köyden hankaamista tai puun narinaa, mutta kuulin välillä ulkoa tuulen puhaltavan. En haistanut mitään, mutta suussani maistui veri. En juurikaan enää tuntenut vaatteita ympärilläni, mutta köysi kaulani ympärillä sattui edelleen. Ei sattunut paljon, mutta sattui kuitenkin.

Kävin aistejani läpi vuorotellen. Aina välillä löytyi jotain uutta. Jossain kohtaa huomasin, että vasemmassa sukassani oli pieni reikä. Yhdessä vaiheessa kuulin etäisesti linnun laulavan ulkona. Lopulta se kävi kuitenkin tylsäksi ja uppouduin ajatuksiini. Kävin muistojani läpi. Unohduin fantasioihin. Tapasin uusia ihmisiä. Soudin järvellä auringonpaisteessa. Kadotin ajantajun.

Lopulta palasin takaisin todellisuuteen. Se oli musertavaa. Tajusin, missä olin edelleen. Näin käteni. Ne olivat muuttuneet harmahtaviksi. Oli siis kulunut päiviä tai ehkä jopa viikkoja. Eikä kukaan ollut löytänyt minua.

Sitten kuulin uudestaan sen, mikä minut oli unestani herättänyt. Rapinaa. Näkökenttääni ilmestyi jotain. Se oli ehkä rotta. Jokin jyrsijä kuitenkin. Se liikkui varovasti kohti minua ja oli lopulta alapuolellani. Sitten se kohottautui takajalkojensa varaan ja alkoi syömään varpaitani.

Kipu ei ollut kova, mutta näky oli kuvottava. En voinut sulkea silmiäni siltä enkä pystynyt palaamaan kuvitelmiini, vaikka yritin. Olin pakotettu katsomaan, kun tuo eläin söi minua. Lopulta se oli syönyt niin paljon, ettei enää yltänyt. Sitten se vaihtoi jalkaa. Kärpäsiä liittyi seuraan ja ne jatkoivat siitä, mihin rotta oli lopettanut. Yhdessä he nauttivat juhla-ateriasta.

Lopulta rotta oli syönyt kaiken, minkä pystyi ja meni tiehensä. En juurikaan tuntenut enää kipua. Kärpäset lentelivät edelleen jalkojeni ympärillä. Ne vaikuttivat kuin riemuitsevan tästä lahjasta, ruumiistani, joka heille oli annettu. Olin iloinen heidän puolestaan. Olin niin iloinen, että kärpäset alkoivat hohtamaan. Ne hohtivat minun iloani ja heidän iloaan. Kuin tähdet ne tanssivat kiertäen toisiaan ja minua. Välillä ne kiersivät pääni luokse ja kuiskuttelivat korvaani kertoen, kuinka he rakastivat minua. Ja minä rakastin heitä, vaikka en pystynytkään sanomaan sitä ääneen.

Jossain kohtaa aloin taas havainnoimaan ympäristöäni. Oli mahdollisesti kulunut päiviä. Jokin oli muuttunut aivan oleellisesti, mutta en ensin hahmottanut, että mikä. Sitten oivalsin, mistä oli kyse. Olin kaatunut lattialle. Ilmeisesti köysi oli katkennut. Rotta oli myös huomannut minun kaatuneen ja jyrsi nyt kasvojani. Se oli jo ehtinyt tekemään reiän poskeeni.

Sitten kuului kova pamaus. Sen täytyi olla ovi, sillä sen jälkeen kuulin askelia. Rotta pelästyi ja syöksyi tekemästään kolosta suuhuni piiloon. Äänten perusteella taloon oli tullut useampi ihminen. Kuulin hätääntyneen kuuloista hengitystä. Huoneen ovi aukesi. Sen jälkeen kuului kova kiljaisu. Se ärsytti minua. Oliko ihan pakko huutaa?

Tulijoita oli kaksi. He vaikuttivat olevan tyttö ja poika, teini-ikäisiä. He katsoivat minua. Tyttö oli tullut ensimmäisenä huoneeseen ja oli ilmeisesti se, kuka kiljaisi. Jälkimmäisenä tullut poika yökkäili. Haju ei varmaankaan ollut hurmaava.

He eivät ehtineet kauaa ihastelemaan minua, kun ulko-ovi kävi uudestaan. Kaksikko vilkaisi toisiaan hätääntyneesti ja juoksivat huoneen poikki toiselle ovelle ja siitä keittiöön sulkien oven perässään. Kuulin, kun he hädissään hääräsivät ja puhuivat siellä. Taisivat etsiä tietä ulos, mutta ei sieltä minnekään päässyt.

Huoneeseeni astui kolmas henkilö. Hän oli mies. Hän ei ollut mitenkään uhkaavan näköinen ulkomuodoltaan, mutta hänen katseensa oli julma. Hänkin katsoi minua hetken, mutta kuultuaan ääniä keittiöstä hän käveli suoraan sinne.

Lapset huusivat hädissään. Kuului kamppailun ääniä. En tiedä, mitä tarkalleen tapahtui, mutta huudoissa oli pelkoa ja kipua. Ymmärrät varmaan, että en vain voinut antaa sen jatkua. Minun oli pakko tehdä jotain.

Niinpä minä löin käteni lattiaan ja punnersin itseni ylös. Hitaasti nousin ensin polvilleni ja sitten tukeutuen pöytään jaloilleni. Niskani ei enää kannatellut kunnolla päätäni, vaan se roikkui sivulla kallellaan. Jaloistani oli osa nakerrettu pois, mutta pystyin silti vaivoin tasapainottelemaan.

Kävelin keittiöön. Lapset istuivat huoneen perällä. He näkivät minut ja hiljenivät. Mies seisoi heidän edessään. Hän ensin katsoi lapsia ihmetellen ja kääntyi sitten itsekin katsomaan minua. Hänen kasvonsa jähmettyivät pelosta. Hetken me vain tuijotimme toisiamme.

Sitten rotta hyppäsi suustani lattialle. Mies alkoi huutamaan. Hetken panikoituaan hän ryntäsi ohitseni ja talosta ulos. En enää koskaan nähnyt häntä. Katsoin nuorta kaksikkoa. Heitä oli satutettu. He selkeästi pelkäsivät minua eivätkä uskaltaneet liikkua. En syyttänyt heitä siitä.

Kävelin pois keittiöstä. Laitoin kengät jalkaan ja takin päälle ja kävelin ulos talosta. Aurinko paistoi. Taisi olla syksy alkamassa. Menin autooni sisälle. Käynnistin sen. Se toimi vielä. Ajoin kaupungille.

Kaupungille päästyäni kävelin hetken matkaa, minkä jaloiltani pääsin. Näin ihmisiä. Osa heistä näki minut. Osa katsoi kummastellen, osa inhoten. Yllätyksekseni näin myös ihmisiä samanlaisia kuin minäkin. Saattaisit kuvitella, että heidät tunnistaisi helposti, mutta he olivat kuin keitä tahansa ja kulkivat päivästä toiseen. En ollut itsekään huomannut heitä aikaisemmin, mutta nyt tunnistin heidät katseestaan. He olivat ihmisiä, jotka halusivat elää. Tai edes kuolla.

Palasin takaisin kotiin. Lapset olivat jo lähteneet. Laitoin kengät taas tuolin viereen ja kävelin takaisin ulos. Istahdin puun juurelle ja siihen jäin. En enää noussut. En tiedä, kuluiko kuukausia vai vuosia, mutta lopulta minut löydettiin. Minun ruumiini vietiin pois, mutta minä jäin tänne luokse puiden, lintujen, rottien ja kärpästen. Ja yhdessä olemme siitä lähtien nähneet kaunista unta.